Mietin hetken teenkö tällä kulmalla #matsinkuva:n. Piti tehdä kirjoitus teemalla “Päiväni jakomielitautisena” mutta jääköön se tulevaisuuteen. Tämä aihe on mielipiteitä jakava ja näen oman kantani olevan eri kuin yleinen mielipide.

Mä alan olemaan jäänne kun puhutaan tästä aiheesta. Asia jonka tiedostan myös itse ja sopeutan (tai ainakin pyrin) ajatuksia sen mukaan mutta en häpeä omaa näkemystäni. Heti kärkeen totean ristiriitaisesti etten kannata väkivaltaa ja urheilussa erilaiset loukit ovat aina paska juttu enkä niitä toivo kellekään.

Mutta ylikova fyysinen pelaaminen ja kaukalotappelut. Fyysinen ja psyykkinen yliote. Hurlumhei. Ai saatana kun tekee nasulia.

Don Cherry on väitetysti joskus sanonut ettei kiekkomatsissa ole kuin kaksi asiaa mikä saa yleisön nousemaan ylös penkistä – maalit ja tappelut. Mä ostan tuon ajatuksen sekä ajatukset 60 minuutin paineesta, jäätävistä avojäällä tapahtuvista taklauksista ja crash-the-net meiningistä. Mennään kovaa ja rapatessa roiskuu – joskus läikkyen yli ja hanskat putoaa. Old school.

Mutta tappelut tappeluiden takia ei kuitenkaan ole mulle se juttu. Spontaanit, tunteesta syntyneet yhteenotot – momentumin tuottamat – ovat se juttu. Miksi? Miksi tunnen näiden asioiden olevan mulle iso osa kiekkoa? Tunne, aitous kenties. Kenties kiekkoromantikon nostalgia kaikkensa antamisesta joukkueen eteen. Viimeiset gladiaattorit. Paha mennä sanomaan tarkasti. Tämä on vain jotain mihin olen kasvanut. Voin vain kuvitella otsikot joita ’98 HIFK repisi tällä vuosikymmenellä. Tai Liigan finaalit ’99. Mutta voi pojat mä tykkäsin niistä.

Lainaan tähän vielä nimimerkkiä HardCoreHooligan Jatkiksen palstalta ennen viimeistä omaa riviä..

Meidän pitää olla rohkeita, me tulimme ulos kaapista ja pysymme äärilaidalla.
Paskat taulusta, vitut euroista ja perjantaihin yhdeksän arpaa, matkalla onneen.
Väkivaltaisuudet, me janoamme teitä ja nähdä kintaiden lepäävän jäässä, se on elämän tarkoitus.
Otteleminen, villit illat ja silmissä siintävä hulluus, näistä on kyse.

Kuten sanottua, mä olen tässä jäänne ja ymmärrän kaipaavani mennyttä aikaa joka ei meidän kotimaan sarjoissa enää palaa. Tavallaan onneksi ja onhan meillä vielä alasarjat joissa vielä voi nähdä hurlumhei-lätkää ilman tappeluita.

Päällikkö