Jännä juttu miten jotkut jutut jäävät “ikuisiksi traumoiksi” kuten Ritari Ässä. Tuntuu ettei näistä traumoista pääse mitenkään eroon ja heti kun verkkokalvolle piirtyy jotain mikä edes etäisesti muistuttaa näistä asioista pyrkii asialle tekemään jotain. Tällä kertaa ei näkyny 80-luvun Trans Amia vaan jälleen kerran palaan Peter Read Millerin huippukuvaan Raidersin kypärästä mutta uudella twistillä. Vieläkään en verta saanut omaan versiooni.

Nää jefu-pelaajat on ihan oma lukunsa. Kun palo kentälle on kova, se on kova ja ylitsepääsemätön. Se palo ei anna missata yhtään matsia ellei ole aivan pakko. Se on niin kova ettei pientä isommatkaan vammat haittaa. Tai kesken pelin tulleet vammat eivät estä pelaamista jos jalat kantaa. Olen nähnyt linjamiehen vetävän (väitetysti) kylkiluu paskana. Ja se näytti siltä enkä suuremmin epäile etteikö näin olisi ollut. Mutta takaisin tähän fotoon.

Jälleen kerran satuin tuurilla hilaamaan ahterini about oikeaan paikkaan. Vaikka olin 100% tietoinen mistä on kyse ennen peliä, ei tälläisen kuvan ottaminen tullut mieleenkään ennen kuin tuossa hetkessä. Lähes kaikki natsasi tuolla hetkellä. Kuten aiemmassa lentis-versiossa, oli selvää ettei tämä toimisi niin hyvin lähikuvana vaan pitää näyttää mistä on kyse. Pelaaja seisoo sivurajalla, odottamassa omaa vuoroa päästä kentälle. Niin lähellä kun voi sääntöjen puitteissa. Loukkaantuneena. Valmiina.

Tämä on yksi syy miksi jefu on mulle rakas laji. En epäile etteikö muissakin lajeissa pelaajat anna kaikkeaan mutta oma fiilis on jefu-pelaajien raapivan muutaman tuuman pidemmälle. Ehkä se johtuu siitä ettei nätä pelejä montaa kaudessa ole kun verrataan muihin lajeihin. Jefussa pelipäivä on juhlapäivä – ja jokainen peli merkkaa.

Päällikkö