ISOKYNÄ: Missäs me tänään ollaan?
-
- 10.7.2023
Olen parinkymmenen vuoden aikana kiertänyt läpi varmaan satakunta erilaista stadionia tai hallia työni puolesta. Näkymät peliareenalle ovat aina erilaiset. Joskus hyvät, joskus huonot, mutta työ on silti tehtävä parhaalla mahdollisella tavalla. Ja minä en puhu valokuvauksesta, vaikka molemmissa töissä on hyvin paljon samaa.
Olen urheiluselostaja. Työni on kuvata ottelun tapahtumia ihmisten mieleen, tuoda heille mielikuvia ja piirtää aivojen sopukoihin jonkinlainen grafiikka tapahtuneesta. Suurimman osan työstäni teen radiossa, missä kaikki nämä on todella tärkeitä elementtejä. Televisiossa ei tarvitse kovinkaan paljoa selostella tapahtumaa, sillä ihmiset kyllä näkevät mitä edessä tapahtuu. Tällöin työ muuttuu enemmän analyyttisemmaksi.
Mutta mitä tällä on tekemistä valokuvauksen kanssa? Ei juuri mitään, mutta me joudumme taistelemaan samoja elementtejä vastaan, molemmat omalla tavallamme. Me jaamme samat mediatilat, missä pääsee aina toisen taiteilijan kanssa vaihtamaan sanan tai kaksi, ja hörppäämään kupillisen kahvia. Ja sitä monessa paikassa kyllä on pakko nauttiakin. Osa selostuksista, kuten pienempien lajien Olympialaiset, tehdään keskitetysti studiosta TV-kuvan välityksellä.
Tärkeää meille molemmille on se, että pystymme tekemään työmme mahdollisimman esteettömästi, mutta valitettavasti meidän aina unohdetaan kaikista tapahtumista. Kuvaaja pystyy onneksi jonkin verran liikkumaan, ja hänen myös täytyy niin tehdä. Parhaat kuvat, oli se valokuva tai video, saadaan sieltä missä tapahtumia on. Läheltä actionia. Selostajan paikka on kuitenkin aina sama. Me emme voi juosta kentän laidalla selostaen tapahtumia, vaan meillä on paljon rajoitteita työmme tekemisen suhteen. Meillä on oltava sähköt, pöytätilaa, oltava suojassa eri elementeiltä mitä tapahtumissa on.
Yksi yleisimmistä työpaikoistani on Vaasan uusi jäähalli. On pakko sanoa, että siinä on työmaa viimeisen päälle. Kaikki on läsnä, mitä työssämme tarvitsemme. Rajaton näkyvyys kaukaloon korkealta, mutta silti läheltä. Omat työpisteet, sähköt, väliseiniä ja verhoja rajaamaan työtilaa, oma vessa, ja kahvitkin tuodaan yläkertaan. Ja tilaa on runsaasti muuallakin. Valitettavasti toinen vastapuoli löytyy kivenheiton päästä, Hietalahden jalkapallostadionilta. Itse stadionia en tästä voi syyttää, vaan kivenheitto voisi tässä asiassa osoittaa museovirastoon.
Meillä oli vanhassa katsomossa hyvät selostustilat, mutta nyt kun katsomo on käyttökiellossa, olemme selostamassa ties missä milloinkin. Uuteen stadioniin ei rakennettu selostamoja, koska oletus oli se että jatkossakin selostamme vanhan katsomon puolelta. Nyt olen joka ottelussa pomppinut tilasta toiseen. Joskus selostan aitiosta, mistä ei näe kuin puolet kentästä, ja joka ottelussa eteen tulee vielä seisomaan viereisten aitioiden asiakkaita, rajoittamaan muutenkin vajaata näkökenttää. Tunnustan, että olen selostanut monesti ottelua arvaamalla tapahtumat. Pelaajista ei ole tietoakaan, mutta tässäkin on radion puolella niksejä. Aika voi kerrata tapahtumat ilman nimiä, ja myöhemmin katsoa vaikka viiveellä tulevasta TV-lähetyksestä mitä oikeasti tapahtui. Televisioon menevässä lähetyksessä onneksi katsojat näkevät sen maalintekijän itse, mutta siellä ei parane arvuutella, oliko se Matti vai Teppo.
Kun Sport aikanaan pelasi Mestistä, kuljin joukkueen mukana selostamassa ottelut Radio Vaasaan. Ja ai että niitä Mestis-halleja, missä selostuksia tehtiin. Lempäälässä istuin kylmän seinän ja kaukalon välissä, reilun metrin leveällä huoltokäytävällä, missä muutenkin näkyvyys oli toiselle puolelle kaukaloa rajoitettu. Ja kun ottelu alkoi, niin kaukalon pleksit menivät huuruun, ja selostus muuttui aikamoiseksi arvuutteluksi. Savonlinnassa oli vaihtoehtoina kaukalon kulma, tai aivan katonrajassa oleva rakennelma, missä ei lian ja pölyn määrästä päätellen ollut kukaan käynyt sitten 80-luvun. Kajaanissa paikka olisi ollut kapean toimitsijapenkin keskellä, missä vieressä olisi istunut tusinan verran muita otteluvirkailijoita. Ei kiitos. Kiipesin huoltoportaiden päähän, minne kannoin penkin ja jatkojohdon. Oli ainakin oma rauha selostaa, mikä itselle on ainakin tärkeintä selostaessa.
Vaikka uusia rakennuksia tehdään vuosittain, on suorastaan harmi ettei meiltä toimijoilta juurikaan kysellä, mitä me tarvitsemme työhömme. Voisimme pelastaa lukuisia ongelmia, ennenkuin niitä pitää kiireellä korvata tilapäisratkaisuilla. Esimerkkinä Turun Veritas. Katsomoon integroitu selostamo oli muuten hyvä, mutta suoraan selän takana oli VIP-katsomo. Suoraan niskan takana kaiteella tusinan verran oluita ja aika maistissa olevia yritysvieraita. Resepti katastrofiin tai ylilyönteihin oli käsin kosketeltava. Ei ihme että vierasjoukkueen selostajana joutui puhumaan yllättävän hiljaisella äänenvoimakkuudella.
Parhaita onnistumisia saa tässä työssä usein. En voi olla unohtamatta 2021 Tokion Olympialaisten purjehduksia. Nämä selostukset tehtiin Pasilasta, ja kuvafiidi tuli Tokiosta paikallisen kuvausyhtiön toimesta. Ongelmaksi vaan tuli se, että purjehdusluokkia on useita, ja lähdöt ovat monesti samaan aikaan eri puolilla merta. Suomalaisittain kiinnostavin lähtö oli aivan eri, kuin se kuvafiidi mitä saimme Pasilaan. Onneksi radiosta ei kukaan näe mitä kisassa tapahtuu, joten selostus piti tehdä puhtaasti tietokoneen ruudulle tulevien väliaikojen perusteella. Tämä on myös radion rikkaus, että selostusta voi tehdä vaikka itsekään ei näkisi mitään mitä tapahtuu. Televisiossa sekin on päinvastoin.
Onneksi me olemme hyvin sopeutuvaisia yksilöitä. Työ on tehtävä ja laatu ei saa kärsiä, oli se kuvaus- tai selostuspaikka missä tahansa. Yhteistä on sekin, että loppuasiakasta ei kiinnosta pätkääkään se missä olosuhteissa se työ on tehty.
Parasta tässäkin työssä on se, että henkilökunta on usein halleissa parasta mahdollista A-luokkaa. Edellä mainitut Lempäälä ja Savonlinna olkoot esimerkkejä. Hallin henkilökunta tarjoaa kahvit, tuo tarvikkeita ja katsoo että selostajalla on hyvät oltavat. Nämä tekevät ikävästäkin paikasta ikimuistoisen tapahtuman.
