Olympialaisten kuvaaminen on urheilukuvaajalle iso merkkipaalu. Tämä viiden renkaan mittelö löytynee jokaisen fotarin bucket listiltä eikä kutsun käydessä ehdi sadasosaa kauemmin miettiä ennen kuin vastaa “kyllä”. Kesäkuussa puhelin soi ja kutsu kävi. Mut halutaan lähettää kauas Kiinaan asti kuvaamaan lätkää. Sillä hetkellä ei muistunut mieleen missä kisat pelataan joten puhelun loppupuolella muistin tarkistella että missä tämä kaikki tapahtuu. Homma selvä, helmikuussa lähdetään Pekingiin. Jääkiekkoliitto ja Olympiakomitea hoitavat yhdessä kaiken kuntoon, jotta Pirkanmaalta suunnataan kohti itää vuodenvaihteen jälkeen.

Järjestelyitä tehtiin pitkin kesää ja syksyä, lopulta kaikki oli valmista ja odoteltiin vain koneeseen nousua. Koitti tammikuu ja kuun puolivälin paikkeilla iski flunssainen olo. Tikkua nenään ja kotitesti näytti kahta viivaa. Raskaana ei ollut kuin mieli, mitä helvettiä oli juuri tapahtunut? Muutamaa päivää aikaisemmin oltiin rinta rottingilla että tämä äijä lähtee kaukomaille lätkän perässä. “Bullshit”, sanoi omikron. “Sä jätkä et lähde yhtään mihinkään, siitä mä pidän huolen.”

Siitä alkoi piinaava kaksiviikkoinen kun yritettiin kääntää jokainen kivi ja miettiä että millä sitä saa negatiivista testitulosta. Normaali rutiini olisi vaatinut kaksi negaa, maksimissaan 96 ja 72 tuntia ennen koneeseen kävelyä. Siitä ei ollut nyt puhettakaan. Tein kotitestejä, kävin tikuttamassa klyyvariani virallisella taholla. Odotin ja toivoin että saataisiin ensin edes yksi nega. Jotta matkaan edes pääsisi, olisi pitänyt nenästä kaivaa neljä miinusmerkkistä ennen reissua ja se ei lopulta onnistunut, ei ensimmäistäkään.

Kun viimeinenkin toivonkipinä reissuun lähdöstä sammui, oli pään sisällä aikamoinen ralli. Ei se voi mennä näin, ei voi. Yli puoli vuotta valmistellaan ja sitten matto vedetään jalkojen alta tylysti. SJL ja OK tarjosivat tukea sen minkä pystyivät eli henkisellä puolella pää pysyi nipin napin kasassa ilman vyötä. Ehkä mun ei ollut tarkoitus lähteä tuonne, olisin kuitenkin kyyhöttänyt mörköhotellissa Anttilan huonenaapurina. Siellähän ne lätkäjätkät näköjään yksi jos toinenkin käy pyörähtämässä.

Aina voi jossitella, ei se vaan muuta mitään. Josko tää hemmetin pandemia olis ohi ennen kuin valmistaudutaan 4 vuoden päässä siintäviin seuraaviin olympialaisiin. Tällä kertaa lohdutuspalkinnoksi tuli kuitenkin lähtö jonnekin. Kohteeksi valikoitui Pekingin sijaan Peurunka ja poikien U18-jengin valmisteleva leiri. Hockey is hockey, right? Fotari on loppupeleissä vähään tyytyväinen. Kun etsimessä näkyy kiekkoa, mieli rauhoittuu ja totuus unohtuu hetkeksi.

No, ei kaikki kuitenkaan ihan täysin perseelleen mennyt. Marraskuussa El Jefe aka Samppa pakotti mukaan Osloon testaamaan uutta peilitöntä Sony-rautaa. Voin sanoa että Mr. Toivonen tulee kalliiksi. Kannattaa pysyä kaukana.

Viime kuun puolivälissä, vain hetki ennen kuin p*ska osui tuulettimeen, sain kärrätä vanhat SLR-Canonit vaihtoon koska mitä näin ruma jätkä muka peilillä tekee? Jos ei muuta niin uusi Sony-gear saa aina hyvälle mielelle. Ja huhhuh, onhan siinä tekemisen meininkiä! Kuvaa tulee enemmän ku laki sallii ja ominaisuudet on huippuluokkaa. Ei olisi ihan tällaista osannut odottaa. Kukapa olisi uskonut että tekniikka kehittyy?

Summa summarum: unelmat on tehty rikottaviksi ja kamerat vaihdettaviksi. Ensi kerralla uusi yritys.

-Mika